Taideretki Helsinkiin

Olen käynyt nyt maaliskuun jokaisena sunnuntaina ihanalla Hiljaisuuden joogan kurssilla Agricolan kirkolla. Paitsi, että kurssi on ollut suurin piirtein parasta, mitä ihmiselle voi ylipäätänsä tapahtua, on siitä ollut sekin ilo, että olen saattanut yhdistää näihin kaupunkireissuihin myös museovierailuja. Maalla asuminen on kaikin puolin ihanaa, ja yksi hyvä puoli on sekin, että voi käydä turistina Helsingissä. Olen asunut kymmenen vuotta elämästäni ydinkeskustassa, mutta siitä on jo niin kauan, että nykyisin siellä tuntuu aina kuin olisi ulkomailla.

Edellisenä sunnuntaina kävin katsastamassa Kupkan näyttelyn Ateneumissa, viime viikonloppuna oli Kiasman ja Sinebrykoffin vuoro. Kiasmassa piti tietysti napsia kuvia Shoplifterin Nervescape VIII -näyttelystä.

Ensisijaisesti minua Kiasman tarjonnassa kuitenkin kiinnosteli erityisesti Iiu Susirajan ja Alma Heikkilän näyttelyt. Iiu Susiraja on monella tavalla ajatuksia herättävä taiteilija. Hänen teostensa yhteydessä puhutaan usein feminismistä ja huumorista, mutta itseäni hänen tuotantonsa kiinnostaa erityisesti erilaisista taideteoreettisista näkökulmista. Koska Susiraja esiintyy teoksissaan itse, teokset tekevät hyvin vaikuttavalla tavalla näkyväksi sen monimutkaisen suhteen, joka teoksen ja tekijän välillä aina on. Kuvat saavat nimittäin todellakin pohtimaan, kuka on se, joka kuvissa poseeraa? Susiraja on haastatteluissa korostanut sitä, että kuvissa on hän itse, että se on hänelle tärkeää, koska muuten kuvat eivät olisi tosia. Mutta aivan selvää on myös, että kuvissa ei silti ole sama hahmo, kuin esimerkiksi oheisella videolla. Videolla Susiraja puhuu myös esimerkiksi jonkinlaisesta hullun kotirouvan roolihahmosta, mutta sekään ei ole koko totuus. 

Susirajan näyttelyn nimi - Kuivakka ilo - on erittäin kuvaava. Teosten huumori ei minusta ensisijaisesti synny siitä, että teoksissa erilaisia esineitä on käytetty "hassusti", vaan teosten suhteesta korkeataiteen traditioon, erityisesti muotokuvien traditionaalisiin konventioihin. 

Kiasmasta siirryin aivan toisiin tunnelmiin Sinebrychoffille. Siellä on juuri avautunut Taivaalliset värit - sinistä ja kultaa -näyttely. 

Sininen ja kulta kuuluvat historiallisesti kaikkein arvokkaimpiin materiaaleihin. Materiaalien loistokkuuden ja kalleuden myötä ne ovat saaneet lukemattomia merkityksiä. Kulta viittaa aurinkoon, Jumalaan, valtaan ja rikkauteen. Sininen on kunnian ja arvokkuuden väri, vallan vertauskuva. Keskiajan taiteessa kulta symboloi taivasten valtakuntaa. Neitsyt Maria istui kullan ja loiston ympäröimänä, kuningattarena valtaistuimellaan - taivaallinen valo korostui Marian sinistä viittaa vasten. Merkitykset ovat ajan kuluessa muuttuneet vertauskuvallisemmiksi. Materiaalit ja värit vaikuttavat mielleyhtymiin, muistikuviin ja tunnekokemukseen.

Näyttely on kiinnostava kattaus teeman ympäriltä. Olen aina pitänyt erityisesti tällaisista näyttelyistä, joissa on jokin teema ja siihen liityviä töitä eri aikakausilta rinnakkain. 

Niccolò da Foligno Pyhä Katariina Aleksandrialainen, 1497 

Kaisaleena Halinen Laatuaika, 2005

Siitä on todella, todella ikuisuus kun olen viimeksi Sinebrychoffilla käynyt. Ja nyt viehätyinkin erityisesti toisen kerroksen "kotimuseosta" ja perusnäyttelystä. Kirjoitin kotimuseon lainausmerkkeihin, koska harva paikka tuntuu niin vähän kodilta kuin tämä ja siksi tunnelma onkin jotenkin erikoisella tavalla kiehtova.

En myöskään muistanut, että perusnäyttelyssä on tällaisia aarteita! Harmi, että minulta loppui vähän aika kesken, koska näiden äärellä  olisin mieluusti viettänyt pidemmänkin tovin. En osaa oikein eritellä, miksi erityisesti nämä kaksi teosta ovat mielestäni niin valtavan ihania. Osittain se liittyy tietysti näiden aiheisiin. Varsinkin jälkimmäinen kuva on valtavan epätarkkakin, mutta haluan liittää sen tähän muistutukseksi itselleni, etten vaan unohtaisi näiden olemassaoloa. Näiden äärelle haluan palata mietiskelemään jollain seuraavalla Helsingin reissulla.

Giuseppe Marullo Kristus ja samarialaisnainen 1685

Andrea Vaccaro Kristus ja avionrikoja 1630