Ihme on tapahtunut!

Elämässäni on tapahtunut kaksi merkittävää ihmettä. Toinen on se, että onnistuin lopettamaan tupakanpolton kahdeksan vuotta sitten ja toinen on nyt tämä, että osallistuin #OneWeek100People2019 -piirustushaasteeseen ja pääsin kuin pääsinkin maaliin!

 Se on ihme monestakin syystä. En ensinnäkään ole sellainen maratoonarityyppinen henkilö lainkaan. Vaikka pystyn kyllä työskentelemään pitkäjänteisesti tärkeinä pitämieni asioiden eteen todella pitkällä tähtäimellä, niin lyhyellä tähtäimellä se ei onnistu yleensä ollenkaan. Odotuksenmukaista olisi ollut, että olisin lähtenyt intoa puhkuen haasteeseen, mutta todennut ensimmäisten vaikeuksien  jälkeen, että äh, ei tää ehkä sittenkään oo mun juttu. 

Vaikeudet sitä paitsi alkoivat jo ennen kuin olin piirtänyt ensimmäistäkään ihmistä. Sairastuin nimittäin viime viikonloppuna kunnon kevätflunssaan, ja maanantaina, kun olisi pitänyt aloittaa, makasin sängynpohjalla täysin poissa pelistä. Tiistaina olo oli juuri sen verran parempi, että otin luonnoskirjan mukaan sänkyyn ja totesin, että kas, makuullaankin voi piirtää.

Onni onnettomuudessa oli, että käsiini sattui siinä flunssatokkurassa vanha A4-kokoinen luonnoskirja, jota oikeastaan en enää ole käyttänyt, mutta jossa silti oli muutama sivu jäljellä.

 Ensimmäisiksi piirtimiksi sattui pari Neocolor II -vahaliitua, ja tämä combo osoittautuikin todella onnelliseksi liitoksi. Olin aiemmin käyttänyt Neocoloreita lähinnä vain osana erilaisia sekatekniikka-hommia paksummille ja usein gessotuille alustoille. Voi miten vaivattomasti se liukuikaan sileällä paperilla, ja ihanaa kun saattoi piirtää riittävän suureen kokoon. Mitä suurempaan, sitä helpompaa.

Muutaman aukeaman jälkeen luonnoskirja tuli täyteen ja piti vaihtaa toiseen. Päätin jatkaa keskeneräiseen ja elämäni ensimmäiseen itse tekemääni luonnoskirjaan, joka on kasattu erilaisista papereista. Tämän kirjan kanssa minulla on ollut aiemmin yllättäviä ongelmia. 

Kasasin alunperin kirjan erilaisista papereista monestakin syystä. Ajattelin esimerkiksi, että kun paperin laatu ja väri vaihtelevat ja sivuilla saattaa olla jotain jo valmiina, se ehkäisisi valkoisen paperin kammoa ja houkuttelisi kokeilemaan myös eri välineitä.  Niin se tavallaan tekeekin, mutta silti en aiemmin oikein ollut kotiutunut tähän kirjaan. Nyt ei onneksi ollut aikaa pysähtyä sitä ihmettelemään eikä vaihtoehtoja punnitsemaan, vaan oli pakko rynnistää vain mahdollisimman nopeasti eteenpäin keinolla millä hyvänsä.

Merkitsen yleensä päivämäärän kaikkeen mitä teen, mutta nyt en jostain syystä tullut merkinneeksi sivuihin, mitä on tehty minäkin päivänä. Jälkikäteen muistan ainoastaan, että melkoista tunteiden vuoristorataa oli tämä matka. 

Välillä kaikki luisti ihmeen helposti ja ikään kuin sivusta seurasin ällistyneenä, miten aukeama toisensa jälkeen täyttyi, mutta säännöllisesti tuli hetkiä, jolloin totisesti teki mieli luovuttaa. Tuntui, ettei jaksa, ei pysty eikä halua. Ja se olikin parasta! Että oli pakko silti jatkaa.

Mietin nyt jälkikäteen, mikä teki mahdolliseksi sen, että onnistuin pääsemään tavoitteeseeni. Syitä on ainakin muutama. 

Ensinnäkin valmistautuminen. Onneksi älysin valmistautua, sillä ilman sitä tämä ei olisi varmasti onnistunut. Minulla ei olisi ollut riittävän hyvää kuvaa siitä, mitä tämä vaatii. Oli hyvä oppia jo etukäteen, että mikäli aikoo saada ne parisenkymmentä tyyppiä päivässä tehtyä normaalielämän lomassa, minkäänlaiseen prokrastinointiin ei ole ollenkaan aikaa. 

Ja toisaalta oli hyvä myös tajuta, että pienellä ennakkovalmistelulla ja suunnittelulla haasteeseen on ihan realistista vastata, että haaste ei ole mahdoton kuitenkaan. Tärkeä osa valmistautumista oli siitä kirjoittaminen tänne blogiin. Tekstit löytyvät täältä ja täältä.

Toinen merkittävä seikka onnistumisen taustalla oli se, että aloin puhua tästä julkisesti täällä blogissa ja IG:ssä ja samalla näin, etten ole ainoa suomalainen, joka on lähdössä mukaan. Se innosti ja toisaalta tuli sellainen olo, ettei sitten oikein enää kehdannutkaan perääntyä.

Viimeinen päivä oli ehdottomasti vaikein. Tuntui, että jäljellä oli enää niin vähän, että niiden piirtäminen on pikku juttu kaiken jo kestetyn rinnalla. Että homma oli ikään kuin jo paketissa. 

 Mutta eihän se ollut. Päin vastoin,  ja niinpä sorruin sitten lykkäilemään aloittamista, ja väliin tuli kaikkea muuta hommaa enemmän kuin olin suunnitellut. 

Illalla olimme konsertissa koko perheen voimin, ja kun tulimme sieltä kymmenen maissa illalla kotiin piirtämättä oli edelleen kymmenen ihmistä. Silti söin pitkään ja hartaasti ensin iltapalaa. 

Sitten aikaa olikin enää vain tunti jäljellä ja silmät ristissä. Voitte uskoa, että luovuttaminen oli lähellä. Mutta sitten onneksi tajusin, että tyhmintä olisi luovuttaa loppusuoralla. 

Niinpä otin toiseen käteen kännykän toiseen siveltimen ja avasin mustepullon ja kuvat-kansion. Ja niin kuin ihmeen kaupalla klo 23.51 perjantai-iltana sadas "ihminen" piirtyi paperille ja minä olin päässyt maaliin.

Eihän näistä tietenkään mitään mestariteoksia tullut, mutta se ei ollutkaan pointti, vaan se, että ne tuli tehtyä.

Tajuan jälkikäteen selvästi, että minut pelasti ennen muuta se, että olin varannut sopivia kuvia valmiiksi käden ulottuville. Niitä tosin oli vähän liian vähän ja nyt ylipäätänsä tajuan paremmin, millaisista kuvista on eniten iloa tällaisessa tilanteessa. Olin etukäteen suunnitellut piirtäväni myös mahdollisimman paljon "elävästä mallista", mutta sitä en tehnyt lainkaan. Ehkä ensi vuonna sitten.

Kaikkein mielenkiintoisinta on nyt jälkikäteen pohtia, mitä oikeastaan opin.

 Ehkä kaikkein tärkein oppi on se, että tajusin nyt todella kirkkaasti, että piirtämään ei oikeastaan opikaan vain piirtämällä. 

Piirtää toki pitää, muuten ei opi, mutta on todella suuri merkitys sillä, miten piirtää. Liz Steel on puhunut siitä, että piirroksiaan kannattaa tutkia aika tarkasti ja yrittää nähdä, mikä kaikki kaipaa korjaamista, yrittää sitten korjata ne. Muuten on vaarana, että paljon piirtämällä vain entisestään vahvistaa omia "pahoja tapojaan". 

Omien pahojen tapojeni pohdiskelun olen ehtinyt vasta aloittaa, mutta jo haasteen aikana tajusin, että esimerkiksi silmien sijoittelu (ja muoto!) on minulle ongelma. Taidan piirtää mieluummin yleensä vasemman silmän ensin ja suhteessa siihen oikealla silmällä on taipumus ajautua aina liian ylös. 

Liz Steel on myös sanonut, että kannattaa riittävästi tutkia ja opiskella mittasuhteita ja sellaista yleistä, geneeristä ihmisen mallia ja joitakin perusasentoja. Hän väittää, että kaikki taitavat piirtäjät ovat tätä perustietoa tutkineet ja harjoitelleet niin paljon, että siitä on tullut heille automaattinen perusta, jota vasten on sitten helppo varioida yksilöllisiä tyyppejä. Tämä vaikuttaa minusta hyvin uskottavalta ajatukselta.

Toinen haasteen kirkastama oivallus on, että kannattaa tarkkaan aluksi tutkia kokonaisuutta ja pohtia, mistä piirtäminen kannattaa aloittaa. 

Huomaan, että minulla on taipumus aloittaa ja edetä ylhäältä alas päin. Se ei läheskään aina ole hyvä ratkaisu. Pitää etsiä joku sellainen kohta, josta käsin suhteita ja muotoja on mahdollisimman helppo alkaa hahmottaa. Muutenkin tarkkaan katsomisen ohella visuaalista ajattelemista on syytä harjoittaa koko ajan piirtäessään.

Ja kolmas tärkeä muistutus oli, että jos on vaikeaa, kannattaa hidastaa eikä kiihdyttää tahtia. Huomaan, että kun joku kohta on erityisen vaikea, minulla on taipumus usein pistää silmät melkein kiinni ja sutaista vain jotain mahdollisimman nopeasti ja toivoa parasta. Sanomattakin on selvää, että tämä strategia harvoin johtaa kovin hyvään lopputulemaan :). Niinä muutamina kertoina, kun maltoin todella pysähtyä ja katsella tarkkaan, oli lopputulos aina parempi kuin luontaisella metodillani.

Summa summarum olen todella, todella iloinen, että tulin lähteneeksi mukaan tähän!

 Tästä tuli minulle lopulta paljon isompi ja merkittävämpi asia kuin etukäteen osasin kuvitella. Olo on ihan kuin olisin ollut antoisalla ja tehokkaalla kurssilla! Olin koko viikon niin uppoutunut omiin tekemisiini, etten vielä paljoakaan ehtinyt katsella, mitä muut ovat tehneet, mutta nyt on hauskaa alkaa perehtyä siihen.



 

Piirustushaasteeseen valmistautuminen jatkuu

Olen nyt hieman verrytellyt lisää ensi viikon koitosta eli #OneWeek100People2019 -haastetta varten. Kirjoitinkin haasteesta jo aiemmin tänne. Sen jälkeen on käynyt selväksi, etten voi tästä enää perääntyä.

Viimeiset pari viikkoa, ovat luoneet uskoa siihen, että voin kuin voinkin selvitä haasteesta. Olen piirrellyt kokeeksi aamuisin ja töissä ruokiksella ja ottanut vähän aikaa. Viisi tyyppiä syntyy aika helposti noin parissakymmenessä minuutissa. Olen muutenkin nyt tajunnut, että ensisijaisena tavoitteenani onkin oikeastaan todistaa itselleni, että pystyn kyllä piirtämään aika runsaastikin ihan joka päivä, jos vaan piirrän siitä riippumatta sattuuko huvittamaan tai pohtimatta sitä, jaksanko vai en. Nyt, ennen haasteen alkua, olen juuri saanut itseni liian usein kiinni siitä, että olen aamuisin jäänyt peiton alle venyttelemään, kun ei ole ollut ihan pakko vielä nousta piirtämään.

Jep, on tullut käytyä Kupkan näyttelyssä :)

Harjoitukset ovat entisestään vahvistaneet käsitystä siitä, että referenssimateriaalia on oltava helposti saatavilla. Terveellisen ruuan kanssakin on ihan sama juttu: kasviksia pitää käydä kerran pari viikossa ostamassa kunnon varastot. Kuvavarastoa olen koonnut ensinnäkin Pinterestiin. Toiseksi olen koonnut puhelimeen ja padiin omat kansiot, joissa on yli sata kuvaa valmiina. Otin kuvia esimerkiksi Essi Renvallin patsaista ja selailin läpi puhelimen uumenista löytyviä perhe- yms. kuvia. Ja muistin myös ilokseni Croquis Cafen olemassaolon. Siellähän on mainioita kuvia pilvin pimein, joten sieltäkin klikkailin valmiiksi talteen sopivia.

Osana valmistautumiseen kuului myös kirjahyllyjen läpikäynti. Poimin olkkarin pöydälle varmuuden vuoksi kaikki kirjat, mitkä mitenkään liittyivät ihmisen piirtämiseen.

Runsaiden ja helposti lähestyttävien ja löytyvien referenssimateriaalien lisäksi olen muistutellut mieleeni myös erilaisia mahdollisia välineitä. . Olen sillä tavalla vaihtelunhaluinen henkilö, etten voi kuvitella, että piirtäisin jollain yhdellä ja samalla kynällä koko viikon, kaikki ne sata tyyppiä. Siksipä olen pikkuharjoituksia tehdessäni vaihdellut piirtimiä.

Tykkään musteen lisäksi piirtää erilaisilla puuväreillä ja liiduilla. Ja vahaliiduilla ja öljypastelleilla on erityisen mukavaa piirtää värilliselle taustalle. Yhtenä iltana kokeilin myös taas guasseja, joilla jatkoin aiemmin äkkiä lyijärillä sutaisemaani selfietä. Guassien kanssa myös värillinen pohja maksimoi nautinnon.

Lopuksi vielä olen pohdiskellut sitäkin, että mihin tulen ne sata tyyppiä piirtämään. Tähänkin on monia mahdollisuuksia, esimerkiksi seuraavat:

1. Piirtää kaikki minne sattuu eli siihen luonnoskirjaan, taidepäiväkirjaan, bujoon tms. mikä kulloinkin sattuu olemaan lähimpänä.
2. Piirtää irtopapereille ja sitoa ne lopuksi kirjaksi.
3. Varata tätä varten ihan oma, tälle haasteelle omistettu taidepäiväkirja tai luonnoskirja.

Taidan päätyä ykkösvaihtoehtoon, vaikka kakkosvaihtoehtokin kieltämättä houkuttelisi. No tässähän on vielä pari päivää aikaa miettiä. Huomenna menen ensimmäistä kertaa taideyhdistyksen elävän mallin piirustustunneille. Pari viikkoa sitten jo piti mennä, mutta sitten asetin kuitenkin lapsen harrastuskuskaukset etusijalle. Huomenna siis uusi yritys. Parempaa valmistautumista haasteeseen on vaikea kuvitella, kuin elävän mallin piirustus. 

Taideretki Helsinkiin

Olen käynyt nyt maaliskuun jokaisena sunnuntaina ihanalla Hiljaisuuden joogan kurssilla Agricolan kirkolla. Paitsi, että kurssi on ollut suurin piirtein parasta, mitä ihmiselle voi ylipäätänsä tapahtua, on siitä ollut sekin ilo, että olen saattanut yhdistää näihin kaupunkireissuihin myös museovierailuja. Maalla asuminen on kaikin puolin ihanaa, ja yksi hyvä puoli on sekin, että voi käydä turistina Helsingissä. Olen asunut kymmenen vuotta elämästäni ydinkeskustassa, mutta siitä on jo niin kauan, että nykyisin siellä tuntuu aina kuin olisi ulkomailla.

Edellisenä sunnuntaina kävin katsastamassa Kupkan näyttelyn Ateneumissa, viime viikonloppuna oli Kiasman ja Sinebrykoffin vuoro. Kiasmassa piti tietysti napsia kuvia Shoplifterin Nervescape VIII -näyttelystä.

Ensisijaisesti minua Kiasman tarjonnassa kuitenkin kiinnosteli erityisesti Iiu Susirajan ja Alma Heikkilän näyttelyt. Iiu Susiraja on monella tavalla ajatuksia herättävä taiteilija. Hänen teostensa yhteydessä puhutaan usein feminismistä ja huumorista, mutta itseäni hänen tuotantonsa kiinnostaa erityisesti erilaisista taideteoreettisista näkökulmista. Koska Susiraja esiintyy teoksissaan itse, teokset tekevät hyvin vaikuttavalla tavalla näkyväksi sen monimutkaisen suhteen, joka teoksen ja tekijän välillä aina on. Kuvat saavat nimittäin todellakin pohtimaan, kuka on se, joka kuvissa poseeraa? Susiraja on haastatteluissa korostanut sitä, että kuvissa on hän itse, että se on hänelle tärkeää, koska muuten kuvat eivät olisi tosia. Mutta aivan selvää on myös, että kuvissa ei silti ole sama hahmo, kuin esimerkiksi oheisella videolla. Videolla Susiraja puhuu myös esimerkiksi jonkinlaisesta hullun kotirouvan roolihahmosta, mutta sekään ei ole koko totuus. 

Susirajan näyttelyn nimi - Kuivakka ilo - on erittäin kuvaava. Teosten huumori ei minusta ensisijaisesti synny siitä, että teoksissa erilaisia esineitä on käytetty "hassusti", vaan teosten suhteesta korkeataiteen traditioon, erityisesti muotokuvien traditionaalisiin konventioihin. 

Kiasmasta siirryin aivan toisiin tunnelmiin Sinebrychoffille. Siellä on juuri avautunut Taivaalliset värit - sinistä ja kultaa -näyttely. 

Sininen ja kulta kuuluvat historiallisesti kaikkein arvokkaimpiin materiaaleihin. Materiaalien loistokkuuden ja kalleuden myötä ne ovat saaneet lukemattomia merkityksiä. Kulta viittaa aurinkoon, Jumalaan, valtaan ja rikkauteen. Sininen on kunnian ja arvokkuuden väri, vallan vertauskuva. Keskiajan taiteessa kulta symboloi taivasten valtakuntaa. Neitsyt Maria istui kullan ja loiston ympäröimänä, kuningattarena valtaistuimellaan - taivaallinen valo korostui Marian sinistä viittaa vasten. Merkitykset ovat ajan kuluessa muuttuneet vertauskuvallisemmiksi. Materiaalit ja värit vaikuttavat mielleyhtymiin, muistikuviin ja tunnekokemukseen.

Näyttely on kiinnostava kattaus teeman ympäriltä. Olen aina pitänyt erityisesti tällaisista näyttelyistä, joissa on jokin teema ja siihen liityviä töitä eri aikakausilta rinnakkain. 

Niccolò da Foligno Pyhä Katariina Aleksandrialainen, 1497 

Kaisaleena Halinen Laatuaika, 2005

Siitä on todella, todella ikuisuus kun olen viimeksi Sinebrychoffilla käynyt. Ja nyt viehätyinkin erityisesti toisen kerroksen "kotimuseosta" ja perusnäyttelystä. Kirjoitin kotimuseon lainausmerkkeihin, koska harva paikka tuntuu niin vähän kodilta kuin tämä ja siksi tunnelma onkin jotenkin erikoisella tavalla kiehtova.

En myöskään muistanut, että perusnäyttelyssä on tällaisia aarteita! Harmi, että minulta loppui vähän aika kesken, koska näiden äärellä  olisin mieluusti viettänyt pidemmänkin tovin. En osaa oikein eritellä, miksi erityisesti nämä kaksi teosta ovat mielestäni niin valtavan ihania. Osittain se liittyy tietysti näiden aiheisiin. Varsinkin jälkimmäinen kuva on valtavan epätarkkakin, mutta haluan liittää sen tähän muistutukseksi itselleni, etten vaan unohtaisi näiden olemassaoloa. Näiden äärelle haluan palata mietiskelemään jollain seuraavalla Helsingin reissulla.

Giuseppe Marullo Kristus ja samarialaisnainen 1685

Andrea Vaccaro Kristus ja avionrikoja 1630

Akvarellilauantai

Älysin vastikään vihdoin liittyä naapurikaupungin taideyhdistykseen, ja lauantaina olin ensimmäistä kertaa taideyhdistyksen tarjoamalla akvarellitunnilla. Taideyhdistyksen tilat ovat kodikkaalla Kässän talolla.

Aiheena meillä oli veden maalaaminen. Vesi onkin mitä kiintoisin aihe, mutta samalla myös melkoisen haastava. Aluksi meitä johdateltiin pohtimaan mm. seuraavia:

• Perspektiivi
• Onko matalaa vai syvää? Syvä vesi on tummempaa
• Mitä on pinnan alla, heijastuuko se jotenkin?
• Kuinka paljon heijastukset ovat tummempia kuin maa?
• Miten veden massa ja liike kannattaisi huomioida siveltimen valinnassa? jne.

Ja sitten käytiin maalaanmaan. Itse en saanut kolmessa ja puolessa tunnissa aikaan kuin pari pientä piperrystä. Toisessa on muka veteen heijastuvaa rakennusta. Päätin tarkoituksella maalata rennosti, mutta nyt on helppo huomata, että siinä olisi kuitenkin kannattanut olla tarkkana, että veden heijastumat eivät ole miten sattuu vinksallaan. Maalaaminen tuntui hirmuisen vaikealta, ihan kuin olisin unohtanut ihan kaiken, mitä ikinä olen akvarelleista ehtinyt oppia. Olisi pitänyt vaan tehdä vielä useampaa hommaa yhtä aikaa, niin ehkä olisin sitten malttanut antaa kerrosten kuivua kunnolla aina välissä. Nyt molemmista "töistä" näkyy, että niitä on hinkattu liian pitkään märkänä, jolloin ne ovat menneet jotenkin tukkoon.

Toinen töistä on maalattu erään Pekka Halosen maalauksen pohjalta. Alkuperäinen teos on ihana! Tätä tehdessä olisi kannattanut vähän enemmän ensin miettiä, missä järjestyksessä kannattaa edetä, nyt tuli sudittua sitä sun tätä, sinne sun tänne. Tässä työssä ongelmana saattoi olla myös paperi, joka ei taida olla kovin hääppöistä. 

Kotona piti vielä jatkaa näitä akvarellihommia, jotta alkaisi vähän palautua mieleen, että miten näiden kanssa toimittiinkaan. Pitää palata näköjään uudelleen ja uudelleen alkuun. Aloittaa värien sekoittamisesta ja sen tarkkailusta, paljonko vettä on paperilla, värinapissa ja siveltimessä. Opiskelin alkusyksystä yhtä tosi hyvää online-akvarellikurssia ja opin mielestäni tärkeitä asioita. Kirjoitan siitä ihan oman postauksensa, jahka ennätän.