Ihme on tapahtunut!

Elämässäni on tapahtunut kaksi merkittävää ihmettä. Toinen on se, että onnistuin lopettamaan tupakanpolton kahdeksan vuotta sitten ja toinen on nyt tämä, että osallistuin #OneWeek100People2019 -piirustushaasteeseen ja pääsin kuin pääsinkin maaliin!

 Se on ihme monestakin syystä. En ensinnäkään ole sellainen maratoonarityyppinen henkilö lainkaan. Vaikka pystyn kyllä työskentelemään pitkäjänteisesti tärkeinä pitämieni asioiden eteen todella pitkällä tähtäimellä, niin lyhyellä tähtäimellä se ei onnistu yleensä ollenkaan. Odotuksenmukaista olisi ollut, että olisin lähtenyt intoa puhkuen haasteeseen, mutta todennut ensimmäisten vaikeuksien  jälkeen, että äh, ei tää ehkä sittenkään oo mun juttu. 

Vaikeudet sitä paitsi alkoivat jo ennen kuin olin piirtänyt ensimmäistäkään ihmistä. Sairastuin nimittäin viime viikonloppuna kunnon kevätflunssaan, ja maanantaina, kun olisi pitänyt aloittaa, makasin sängynpohjalla täysin poissa pelistä. Tiistaina olo oli juuri sen verran parempi, että otin luonnoskirjan mukaan sänkyyn ja totesin, että kas, makuullaankin voi piirtää.

Onni onnettomuudessa oli, että käsiini sattui siinä flunssatokkurassa vanha A4-kokoinen luonnoskirja, jota oikeastaan en enää ole käyttänyt, mutta jossa silti oli muutama sivu jäljellä.

 Ensimmäisiksi piirtimiksi sattui pari Neocolor II -vahaliitua, ja tämä combo osoittautuikin todella onnelliseksi liitoksi. Olin aiemmin käyttänyt Neocoloreita lähinnä vain osana erilaisia sekatekniikka-hommia paksummille ja usein gessotuille alustoille. Voi miten vaivattomasti se liukuikaan sileällä paperilla, ja ihanaa kun saattoi piirtää riittävän suureen kokoon. Mitä suurempaan, sitä helpompaa.

Muutaman aukeaman jälkeen luonnoskirja tuli täyteen ja piti vaihtaa toiseen. Päätin jatkaa keskeneräiseen ja elämäni ensimmäiseen itse tekemääni luonnoskirjaan, joka on kasattu erilaisista papereista. Tämän kirjan kanssa minulla on ollut aiemmin yllättäviä ongelmia. 

Kasasin alunperin kirjan erilaisista papereista monestakin syystä. Ajattelin esimerkiksi, että kun paperin laatu ja väri vaihtelevat ja sivuilla saattaa olla jotain jo valmiina, se ehkäisisi valkoisen paperin kammoa ja houkuttelisi kokeilemaan myös eri välineitä.  Niin se tavallaan tekeekin, mutta silti en aiemmin oikein ollut kotiutunut tähän kirjaan. Nyt ei onneksi ollut aikaa pysähtyä sitä ihmettelemään eikä vaihtoehtoja punnitsemaan, vaan oli pakko rynnistää vain mahdollisimman nopeasti eteenpäin keinolla millä hyvänsä.

Merkitsen yleensä päivämäärän kaikkeen mitä teen, mutta nyt en jostain syystä tullut merkinneeksi sivuihin, mitä on tehty minäkin päivänä. Jälkikäteen muistan ainoastaan, että melkoista tunteiden vuoristorataa oli tämä matka. 

Välillä kaikki luisti ihmeen helposti ja ikään kuin sivusta seurasin ällistyneenä, miten aukeama toisensa jälkeen täyttyi, mutta säännöllisesti tuli hetkiä, jolloin totisesti teki mieli luovuttaa. Tuntui, ettei jaksa, ei pysty eikä halua. Ja se olikin parasta! Että oli pakko silti jatkaa.

Mietin nyt jälkikäteen, mikä teki mahdolliseksi sen, että onnistuin pääsemään tavoitteeseeni. Syitä on ainakin muutama. 

Ensinnäkin valmistautuminen. Onneksi älysin valmistautua, sillä ilman sitä tämä ei olisi varmasti onnistunut. Minulla ei olisi ollut riittävän hyvää kuvaa siitä, mitä tämä vaatii. Oli hyvä oppia jo etukäteen, että mikäli aikoo saada ne parisenkymmentä tyyppiä päivässä tehtyä normaalielämän lomassa, minkäänlaiseen prokrastinointiin ei ole ollenkaan aikaa. 

Ja toisaalta oli hyvä myös tajuta, että pienellä ennakkovalmistelulla ja suunnittelulla haasteeseen on ihan realistista vastata, että haaste ei ole mahdoton kuitenkaan. Tärkeä osa valmistautumista oli siitä kirjoittaminen tänne blogiin. Tekstit löytyvät täältä ja täältä.

Toinen merkittävä seikka onnistumisen taustalla oli se, että aloin puhua tästä julkisesti täällä blogissa ja IG:ssä ja samalla näin, etten ole ainoa suomalainen, joka on lähdössä mukaan. Se innosti ja toisaalta tuli sellainen olo, ettei sitten oikein enää kehdannutkaan perääntyä.

Viimeinen päivä oli ehdottomasti vaikein. Tuntui, että jäljellä oli enää niin vähän, että niiden piirtäminen on pikku juttu kaiken jo kestetyn rinnalla. Että homma oli ikään kuin jo paketissa. 

 Mutta eihän se ollut. Päin vastoin,  ja niinpä sorruin sitten lykkäilemään aloittamista, ja väliin tuli kaikkea muuta hommaa enemmän kuin olin suunnitellut. 

Illalla olimme konsertissa koko perheen voimin, ja kun tulimme sieltä kymmenen maissa illalla kotiin piirtämättä oli edelleen kymmenen ihmistä. Silti söin pitkään ja hartaasti ensin iltapalaa. 

Sitten aikaa olikin enää vain tunti jäljellä ja silmät ristissä. Voitte uskoa, että luovuttaminen oli lähellä. Mutta sitten onneksi tajusin, että tyhmintä olisi luovuttaa loppusuoralla. 

Niinpä otin toiseen käteen kännykän toiseen siveltimen ja avasin mustepullon ja kuvat-kansion. Ja niin kuin ihmeen kaupalla klo 23.51 perjantai-iltana sadas "ihminen" piirtyi paperille ja minä olin päässyt maaliin.

Eihän näistä tietenkään mitään mestariteoksia tullut, mutta se ei ollutkaan pointti, vaan se, että ne tuli tehtyä.

Tajuan jälkikäteen selvästi, että minut pelasti ennen muuta se, että olin varannut sopivia kuvia valmiiksi käden ulottuville. Niitä tosin oli vähän liian vähän ja nyt ylipäätänsä tajuan paremmin, millaisista kuvista on eniten iloa tällaisessa tilanteessa. Olin etukäteen suunnitellut piirtäväni myös mahdollisimman paljon "elävästä mallista", mutta sitä en tehnyt lainkaan. Ehkä ensi vuonna sitten.

Kaikkein mielenkiintoisinta on nyt jälkikäteen pohtia, mitä oikeastaan opin.

 Ehkä kaikkein tärkein oppi on se, että tajusin nyt todella kirkkaasti, että piirtämään ei oikeastaan opikaan vain piirtämällä. 

Piirtää toki pitää, muuten ei opi, mutta on todella suuri merkitys sillä, miten piirtää. Liz Steel on puhunut siitä, että piirroksiaan kannattaa tutkia aika tarkasti ja yrittää nähdä, mikä kaikki kaipaa korjaamista, yrittää sitten korjata ne. Muuten on vaarana, että paljon piirtämällä vain entisestään vahvistaa omia "pahoja tapojaan". 

Omien pahojen tapojeni pohdiskelun olen ehtinyt vasta aloittaa, mutta jo haasteen aikana tajusin, että esimerkiksi silmien sijoittelu (ja muoto!) on minulle ongelma. Taidan piirtää mieluummin yleensä vasemman silmän ensin ja suhteessa siihen oikealla silmällä on taipumus ajautua aina liian ylös. 

Liz Steel on myös sanonut, että kannattaa riittävästi tutkia ja opiskella mittasuhteita ja sellaista yleistä, geneeristä ihmisen mallia ja joitakin perusasentoja. Hän väittää, että kaikki taitavat piirtäjät ovat tätä perustietoa tutkineet ja harjoitelleet niin paljon, että siitä on tullut heille automaattinen perusta, jota vasten on sitten helppo varioida yksilöllisiä tyyppejä. Tämä vaikuttaa minusta hyvin uskottavalta ajatukselta.

Toinen haasteen kirkastama oivallus on, että kannattaa tarkkaan aluksi tutkia kokonaisuutta ja pohtia, mistä piirtäminen kannattaa aloittaa. 

Huomaan, että minulla on taipumus aloittaa ja edetä ylhäältä alas päin. Se ei läheskään aina ole hyvä ratkaisu. Pitää etsiä joku sellainen kohta, josta käsin suhteita ja muotoja on mahdollisimman helppo alkaa hahmottaa. Muutenkin tarkkaan katsomisen ohella visuaalista ajattelemista on syytä harjoittaa koko ajan piirtäessään.

Ja kolmas tärkeä muistutus oli, että jos on vaikeaa, kannattaa hidastaa eikä kiihdyttää tahtia. Huomaan, että kun joku kohta on erityisen vaikea, minulla on taipumus usein pistää silmät melkein kiinni ja sutaista vain jotain mahdollisimman nopeasti ja toivoa parasta. Sanomattakin on selvää, että tämä strategia harvoin johtaa kovin hyvään lopputulemaan :). Niinä muutamina kertoina, kun maltoin todella pysähtyä ja katsella tarkkaan, oli lopputulos aina parempi kuin luontaisella metodillani.

Summa summarum olen todella, todella iloinen, että tulin lähteneeksi mukaan tähän!

 Tästä tuli minulle lopulta paljon isompi ja merkittävämpi asia kuin etukäteen osasin kuvitella. Olo on ihan kuin olisin ollut antoisalla ja tehokkaalla kurssilla! Olin koko viikon niin uppoutunut omiin tekemisiini, etten vielä paljoakaan ehtinyt katsella, mitä muut ovat tehneet, mutta nyt on hauskaa alkaa perehtyä siihen.